VVA.

Muuton tuoksinassa ihka uusi lempipipo katosi, tavarat saatiin varastoihin ja minusta tuli asunnoton toistaiseksi. Tuntuu oudolta ja erikoiselta, hämmentyneeltä ja ehkä vähän ankealta ja epämukavaltakin. Onneksi ylenpalttinen epätietoisuus jatkuu enää alle kaksi kuukautta, sitten selviää, missä ensi talveni vietän ja se, mistä päin seuraava koti mahdollisesti löytyy.

Sylin tarve.

Yksi blogikirjoitus ja ystävän maininta halitarpeisesta lapsestaan. Ei siihen muuta tarvittu, että syli-ikävissäni tirautin pienet itkut. Astioita laatikkoon pakatessani jäin miettimään asiaa tarkemminkin. Lapsuudenkodissa halattiin päivittäin, lukioaikana ystävien kanssa halattiin ja hierottiin hartioita. Tampereen ystävien kanssa halataan myös, ainakin silloin tällöin. Mutta nykyinen ystäväpiiri ei ole halailevaa sorttia. Tai ehkä onkin, mutta halaaminen ei vain ole luonteva osa arkea, kun nähdään monen tunnin ajan päivittäin. Yksi tuttu diakoni käy työnsä puolesta silittämässä vanhuksia laitoksissa, mutta minä mietni sitä, kuka silittäisi yksin asuvaa, yksin elävää opiskelijaa? Koskettaminen on hyväksyntää ja välittämistä, turvallisuutta ja huolenpitoa. Ei liene sattumaa, että esimerkiksi Intian daliteja, kastittomia, on kutsuttu myös koskemattomiksi. Ilman kosketusta koen oloni jotenkin irralliseksi, ei niinkään vapaaksi ja irralliseksi, vaan ulkopuoliseksi ja irralliseksi.

Lähtö lähenee.

Anteeksi pitkä hiljaisuus. P soitti tänään kertoakseen Islannista ja kysyi, miltä tyhjä koti tuntuu. Sanoin, että aika aikaansa kutakin ja nyt tuntuu hyvältä lähteä. Tänään vietiin toinen muuttokuorma ja jäljellä on enää vain sälää, jonka lajitteluun, varastointiin ja pois lahjoittamiseen on aikaa viikko. Neljän naisen voimin puolikkaan kaksion verran tavaraa muutettiin naapurikaupungin varastoon kolmessa tunnissa ja viidessätoista minuutissa. Miehiäkin piti tulla, mutta kummisedän lapsenlapsi kuuluu niihin pääsiäisviikolla hukkuneisiin ja M sai kevätflunssan. Hyvin hoitui näilläkin voimin. Viikon retkeilen vielä kotona, sitten kaksi viikkoa ystävien kodeissa ja sitten tuhoan ilmastoa Euroopassa. Ensimmäinen yösija on varattu Kööpenhaminasta, seuraavat järjestynevät ystävien luota Manner-Tanskasta, sitten suuntaan viikoksi Islantiin ja sieltä Kööpenhaminen kautta Ruotsiin. Tuntuu hyvältä pakata rinkat ja matkustaa kevyesti ja pahalta käytännön järjestelyiden hankaluus, kun tavaroiden pakkaamisen pitää olla suunnitelmallista, jotta ne saa kesän taitekohdissa simppelisti mukaansa seuraavalle etapille.

Toisella puolella palloa.

Puisto Tokiossa

Vasta parin viime päivän aikana olen havahtunut ajattelemaan, ettei ole niin kovin montaa viikkoa siitä, kun palasin Japanista, jossa nyt on täysi kaaos päällä. Uutismylläkänkin aikana olen halunnut tuudittautua ystäväni paikan päältä kirjoittamiin Facebook-päivityksiin, jotka varsinkin aluksi antoivat huomattavan valoisan kuvan tilanteesta Tokiossa. Viime päivinä ystäväni on kuitenkin vaikuttanut huolestuneemmalta ja onkin nyt lähdössä takaisin Suomeen. Toivon kovasti, että Japani pääsee jaloilleen ja A. voisi vielä palata ennen vaihtovuotensa loppua. Nyt on kuitenkin tärkeintä olla kädet ristissä, että hän saa lipun johonkin kulkuneuvoon, jolla pääsee lentokentälle. Tavallisesti parissa tunnissa taittuvaan matkaan hän on nyt varannut yli vuorokauden. Ajatukseni ovat Japanissa.

VK 600:3

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Erään kirjeen tarina.

Apteekintäti N meni vaihtoon Pariisiin kevätlukukaudeksi ja suurimmaksi haasteeksi itse opintojen ohella on osoittautunut postin kulku. Pariisissa kusti polkee vain, jos siltä tuntuu ja tähän mennessä ystävänpäiväkortin höysteenä ollut salmiakkisuklaalevy on joutunut parempiin suihin (liekö osanneet arvostaa levyä haukattuaan?) samoin kuin graduahdistukseen lähetetty karamellilähetys. Yksi isompi paketti löysi tiensä perille koko taloyhtiön yhteisen (!) postilaatikon kautta, mutta jännittävin tarina lienee kuitenkin ollut kuvan kirjeellä. Sen matka alkoi 21.1. Tokiosta, jossa kirjoitin kuoreen palautusosoitteeksi oman kotiosoitteeni Suomessa, sillä "eihän sitä nyt palauttaa kannata, kun en kuitenkaan ole täällä Japanissa enää". No, kirjettä ei koskaan kuulunut, mutta

tättädää! avattu kirjekuori, jossa oli kortti ja Totoro-kangasnenäliina tallella.

Lähdin ostamaan vaelluskenkiä.

Tretorn Ocean Race Low

Vaelluskengät on olleet ostoslistalla jo useamman vuoden.
Nyt, kun kesästä 4-5 viikkoa kuluu Pohjois-Irlannin rannikolla ja haaveilen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta kesällä 2012, asia alkaa olla ajankohtainen.
Retkiaitasta sain niin huonoa ja ylimielistä palvelua, ettei tarvitse asioida uudestaan.
Partioaitassa palvelu oli parempaa, aivan täydellisiä kenkiä en vielä löytänyt.
Paitsi nämä.
Eivät tosin sovellu vaeltamiseen.

Asiat suttaantuu!

Montmartre, Pariisi, marraskuu 2010.

Jahka vielä vähän varmistelen, niin kerron teille lisää. Näyttää siltä, että unelmista ainakin osa toteutuu ja muutan osaksi kesää Pohjois-Irlantiin. I-ha-naa!

"I don't do that kind of favours."

Kahvila Keitaan aamiaisbrunssi pakkasaamuna.

Matkailin eilen junalla Tampereelle, kun konduktööri poikkeuksellisesti tuli tarkastamaan lippuja jo Pasilan jälkeen. Konduktöörin tarkastaessa lippuani paikalle tuli nuori ulkomaalainen mies, jolla ooli käsissään osiksi purettu kännykkä. Nuori mies oli selvästi hädissään ja hermostunut, kysyi konduktööriltä puhuisiko tämä englantia ja konduktöörin myönnettyä puhuvansa vähän tämä alkoi selittää nopeahkolla englannilla asiaansa. Konduktööri tuumasi suomeksi, että asia meni liian monimutkaiseksi ja kyseli, onko pojalla matkalippua. Koska matkalaisen ongelmassa ei ilmiselvästikään ollut kyse matkalipusta, sanoin konduktöörille voivani selvittää asian ja tämä jatkoi matkaansa. Kävi ilmi, että nuori mies, joka sittemmin paljastui välivuottaan viettäväksi hädin tuskin täysi-ikäiseksi irlantilaiseksi, oli menossa Ryanairin lennolle Osloon ja seuraavana päivänä edelleen Dublinin kautta kotiin. Hän oli kuitenkin junassa tajunnut, ettei tulisi ehtimään Tampereelta Pirkkalaan ajavaan lentokenttäbussiin eikä hänellä ollut rahaa taksiin. Poika tahtoi soittaa kotiin, jotta vanhemmat siirtäisivät rahaa hänen tililleen, mutta kännykästä oli akku loppunut ja laturikin oli kadonnut. Pojalla oli alkanut paniikki iskeä, joten hän oli purkanut puhelimensa osiin ja irrottanut SIM-korttinsa, jotta voisi lainata jonkun toisen puhelinta ja soittaa omalla SIM-kortilla kotiin eikä puhelimen lainaajalle koituisi kustannuksia. Hän oli kääntynyt vieressään istuvan matkustajan puoleen ja kysynyt, onnistuisiko puhelimen lainaaminen, mihin tämä suomalainen idioottijuntti oli vastannut: "I don't really do that kind of favours." Minkä jälkeen poika oli sitten itkun partaalla lähtenyt etsimään apua, "a Finn that would do that kind of favours". Lainasin pojalle puhelinta, hän sai parissa minuutissa kiinni kotipuolesta ihmisen, joka siirsi rahaa ja sovimme, että haen pojan ennen Tampereen asemalle saapumista ja saatan hänet pankkiautomaatin kautta taksiin. Jututin poikaa viimeisen puolituntisen matkastamme, oli ollut European Youth Parliamentin Suomen kansallisessa istunnossa osallistumassa ja sitä ennen Interraililla, yhteensä viisi viikkoa pois kotoa. Ikikiitollinen poika halasi taksiin mennessään ja lupasi lähettää sähköpostia kotiin päästyään. Toisinaan suomalaisia saa hävetä niin paljon. Neuroottisesti puhelinvarkaita pelkäävä henkilö ei varmaan ajatellut ihan loppuun asti - eihän liikkuvasta junasta voi pötkiä pakoon! Erityisen paljon hävettää, kun itse on aina saanut apua etenkin Irlannissa, jossa lentokenttäpoika jäi tunniksi ylitöihin saattaakseen minut bussiin keskellä yötä kaatosateessa, vaikka vakuutinkin pärjääväni myös yksin.

Muuttomietteitä.

Viime aikoina olen kanavoinut muuttomietteitä suoraan toimintaan. Ruokonnut kaappeja useaan otteeseen, laittanut tavaroita kaupaksi facebookiin ja iloinnut jokaisesta minulle tarpeettomasta tavarasta, joka poistuu kotini ovesta. Välillä mieleen hiipii huoli huomisesta ja tuumailuja tulevasta: mihin vien vaatteeni ja kesätöissä tarvittavat materiaalit niin, että voin reissusta palattuani pakata työkamppeet näppärästi ja ulkomaille mennessäni ottaa mukaan vain tarpeelliset? jaksanko majailla kavereiden nurkissa kolmatta viikkoa, onko rahaa mennä hostelliin? entä jos kukaan ei haluakaan majoittaa minua nurkkiinsa?

Ja sitten kuitenkin - kyllä kaikki varmasti selviää.

Tee-se-itse-varavuode.

Muuton lähestyessä: myy 140-senttinen futon.

Moppaa ja nauti tyhjyydestä.

Tee varavuode,
tarvitset:
itsestään ilmalla täyttyvän retkipatjan (leveys 55cm)
pari vieraskäyttöön tarkoitettua ohuehkoa täkkiä
lakanat, tyynyt ja muut tavalliset tarpeet

Voila!

Lähtisin heti, jos voisin.

Kotka.

Tänään oli ekomatkailuilta. Kuulin Santiago de Compostelasta. Sain vahvistusta reittiaavistuksilleni Euroopan raiteille. Näin kuvia Kuusamosta. Kurkistin Ahvenanmaan pyöräretkelle. Myisin kaiken ja lähtisi, jos voisin. On odotettava kesää, toukokuusta lähtien olen asunnoton. Mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus.

Elämä on rästiessee.

Nikko, Japani

Teki mieleni kirjoittaa, että elämä on deadline, mutta se kuulosti liian julmalta. Taistelen rästitöiden viidakossa ja taisteluni aikana tämän hetken töistä tulee uusia rästitöitä. Loputon suo! Huomisen tentin jälkeen ensimmäisen maisteritutkinnon pääaineopinnoista puuttuu enää kaksi kurssia, sivuaineopinnoista toki enemmän. Loppusuora häämöttää silti. Toisen yliopiston opinnot etenevät etanan lailla.

De-possessing.

Matkalaukun purkukatastrofi yhdistettynä pistekirjojen säilytyskriisiin.

Vanha englantilainen mainostaulu irtoaisi kuudella eurolla,
jos teillä on tarvis! (32*47cm)

Ystävää nauratti muuton lähestyessä syttynyt vimmani hankkiutua eroon tavarasta. Kaikesta tavarasta. Sanoi, että tästä voisi kehitellä de-possessing-aatesuuntaa. En sanonut, että sellainen taitaa olla jo olemassa. Totta on se, että tavaran karsimiseen jää koukkuun. Luontaisesti olen mukavuudenhaluinen hamsteri, en pidä siivoamisesta. Luen sisustuslehtiä, joissa on kauniita ja avaria loft-asuntoja ja mietin, miksi minulla on paperipino toisensa kyljessä. No, nyt on kaikki kaupan. Tai ainakin melkein kaikki.

Fillarilla!

Mikko esitteli pari päivää sitten taittamaansa fillarikatalogia. Hyvältä näyttää! Myin oman pyöräni pari vuotta takaperin, koska jokseenkin sokea nainen, jolla on ainainen hoppu, olisi kyllä liikkuva liikennekatastrofi. Kaipaan pyöräilyä, elän toivossa että joskus löydän miehen, joka ajaa mun kanssa tandemilla maailman ympäri. Sillä välin keskityn haikailemaan fillareita, jotka esim. Tokiossa oli paljon kuumottavamman näköisiä kuin Suomessa ikinä.

Ihmettelen tässä.

Ystävien perheessä on yllättäen niin suuri suru, ettei sitä voi käsittää.
Hyvä Jumala, olen huoahtanut ja pohtinut hyvää Jumalaa.
Mitä on johdatus?
Elämä tuntuu niin pieneltä.

Dokumenttisunnuntai.

Yoyogi-puisto, Tokio.

Koska tänäkin vuonna olen muka liian kiireinen ehtiäkseni DocPointiin, olen katsonut kaksi dokumenttia Ylen Areenasta. Mikan palvelu kertoo keskisuomalaisesta kehitysvammaisesta yrittäjästä ja onkin oivaa asennekasvatusta ihan jokaiselle. Suomessahan on satoja tuhansia vaikeavammaisia ja erityisesti kehitysvammaisille työllistyminen on miltei mahdotonta. Tässä hyvinvoinnin mallimaassa työehtosopimusten mukaista palkkaa työstään saa 360 kehitysvammaista. Käsittämätöntä. Ja kyllä, töitä tekee huomattavasti useampi, mitä kummallisimmilla palkkausratkaisuilla. Viimeinen juna kotiin kertoo Kiinan siirtotyöläisten arjesta. Pitkistä päivistä tehtaassa ja siitä, kun kerran vuodessa pääsee lastensa luo kotiin. Minun EVS-hakemuksestani puuttunut koodi saatiin sittenkin Cimon reippaan toiminnan ansiosta hoidettua. Nyt on vielä viimeinen kuittaus saamatta, mutta kaikella todennäköisyydellä hakemus lähtee EU:n byrokratian rattaisiin tiistaina.

Varjoja.

Vapaaehtoistyöhakemuksen viimeinen jättöpäivä on ensi viikolla. Lähettävän tahon toimittamista papereista puuttui järjestöni koodinumero ja kadonneen koodin metsästyksessä selvisi, että järjestön rekisteröinti EU:n järjestelmissä on vanhentunut. Uudelleenrekisteröintiin menee yleensä kuusi viikkoa, mutta lupasivat Cimossa kiirehtiä asiaa. On tyhjä olo, surullinenkin. Olen ymmälläni. Kariutuuko puolentoista vuoden unelma, kymmenet sähköpostit, ulkomaanmatka, täydellisesti koulutustustani, harrastuksiani ja tulevaisuuden suunnitelmiani vastaava vapaaehtoistyöpaikka, lukuisat hyviksi ja kattaviksi kehutut kirjalliset hakemukset, kielikoe ja muu vaivannäkö yhteen puuttuvaan rekisteröintikoodiin? Koodi oli voimassa viime vuoden loppuun ja uusi koodi myönnetään ilman muuta. Tuntuu uskomattomalta. Jos nämä suunnitelmat kariutuvat, teen uusia. Ensi vuoden on oltava välivuosi, jonnekin on päästävä. Onneksi teen yleensä uuden suunnitelman muutamassa minuutissa. Nytkin se taitaa jo olla takataskussa. Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Vihaan tekniikkaa!

Olen palannut Japanista kotiin, kuvareportaasi jatkunee ennen pitkää. Kotiinpaluun kunniaksi syksyllä ostettu Nokian E72 lakkasi tänä iltana toimimasta puhelimena - puheluiden soittaminen ja vastaanottaminen ei toimi. Great! Täytyy selvittää, miten puhelimen puhe- ja suurennusohjelma siirretään talteen ja kuka sen kustannukset maksaa, kun vien puhelimeni huoltoon. Tietokonekin hylkii taas kodin langatonta verkkoa ja valokuvien esikatseluun käyttämäni ohjelma lakkasi ymmärtämästä .jpg-muotoisia kuvia. Mitähän vielä? Onneksi järjestöpuuhat jatkuvat entistä mielenkiintoisempina, luennolla koin olevani ihan kivasti kärryillä ja muuttopuuhatkin alkavat käynnistyä, kun futonille löytyikin yllättäen ostajia ja äiti ilmoitti voivansa viedä autolastillisen tavaraa Keski-Suomeen kahden viikon kuluttua. Elämä voittaa sittenkin?

Tokio I

1. Iltahämärä Minowassa.
2. Futonit viikattuna, Andon Ryokan, Minowa. Suosittelen!
3. Pyhää savua buddhalaistemppelin ulkopuolella, Asakusa.
4. Huonon onnen ennunstukset saattoi jättää matkan varrelle, Asakusa.
5. Buddhalainen temppeli, Asakusa.

Mummola.

Olin viikonloppuna mummolassa.
Mummi kertoi ompelutarvikkeista, rasioista ja asioista.
Nukun vaaleanpunaisen täkin kanssa valkoisissa ja vaaleanpunaisissa lakanoissa mummin vanhassa vaaleanpunaisessa yöpaidassa.
Ruokapöytään katetaan Gardeniaa.
Pöytäliina on milloin kenenkin tädin ompelema, ne ovat olleet pöydässä niin kauan kuin muistan.

Kirpputorilta.

Löytöjä Perholandin kirpputorilta.
Jack&Jonesin miesten mukakelsi.
Italialaisen merkin naisten mukakelsi.
Kolme lastenkirjaa.
Pöytäliina, kahdet verhot, tyynynpäällinen.
Ja se kaikista ihanin, pappaneuletakki, made in USSR.
Yht. 12,50e.

I love Perholand!

Balalaikasta ei tietoa, mutta lanta kyllä tuoksahti.
Geokätköjä.
Kirpputori, löydöistä lisää myöhemmin.
Luontoa ja rauhaa.
Naapurin haukkuvat koirat.
Traktoreita kylätiellä.
Uusi ystävä U., mutkatonta oloa.
Naurettavan halpaa eloa ja oloa.

I love Perholand!

Artek - Clothes Tree. Kuva googlesta.

Surffasin netissä Artekin lehtitelineen perässä ja löysin lapsuuteni naulakon.
Muistan, että siitä ei kukaan oikein pitänyt, sillä se oli kiikkerä ja liian täyteen ahdettuna vaatteet varisivat kuin puun oksilta.
Olin yllättynyt, kun kyseessä oli design-esine, uuden hinta yli 700 euroa.

Soitin kolme puhelua.
Äiti: "Ei se meillä ole, viimeksi näin isälläsi."
Isä: "Ei mitään hajua, olisko me poltettu se takassa?"
Isän vaimo: "Olisko mennyt muutossa kaatopaikalle?"

Voitte kuvitella hysteerisen, epäuskoisen naurun määrää, kun kerroin, että lauantai-illan hetket takan ääressä ovat olleet melko arvokkaita.

Elän toivossa, että sukellus autotalliin ja varastoon toisi tulosta.