Dokumenttisunnuntai.

Yoyogi-puisto, Tokio.

Koska tänäkin vuonna olen muka liian kiireinen ehtiäkseni DocPointiin, olen katsonut kaksi dokumenttia Ylen Areenasta. Mikan palvelu kertoo keskisuomalaisesta kehitysvammaisesta yrittäjästä ja onkin oivaa asennekasvatusta ihan jokaiselle. Suomessahan on satoja tuhansia vaikeavammaisia ja erityisesti kehitysvammaisille työllistyminen on miltei mahdotonta. Tässä hyvinvoinnin mallimaassa työehtosopimusten mukaista palkkaa työstään saa 360 kehitysvammaista. Käsittämätöntä. Ja kyllä, töitä tekee huomattavasti useampi, mitä kummallisimmilla palkkausratkaisuilla. Viimeinen juna kotiin kertoo Kiinan siirtotyöläisten arjesta. Pitkistä päivistä tehtaassa ja siitä, kun kerran vuodessa pääsee lastensa luo kotiin. Minun EVS-hakemuksestani puuttunut koodi saatiin sittenkin Cimon reippaan toiminnan ansiosta hoidettua. Nyt on vielä viimeinen kuittaus saamatta, mutta kaikella todennäköisyydellä hakemus lähtee EU:n byrokratian rattaisiin tiistaina.

Varjoja.

Vapaaehtoistyöhakemuksen viimeinen jättöpäivä on ensi viikolla. Lähettävän tahon toimittamista papereista puuttui järjestöni koodinumero ja kadonneen koodin metsästyksessä selvisi, että järjestön rekisteröinti EU:n järjestelmissä on vanhentunut. Uudelleenrekisteröintiin menee yleensä kuusi viikkoa, mutta lupasivat Cimossa kiirehtiä asiaa. On tyhjä olo, surullinenkin. Olen ymmälläni. Kariutuuko puolentoista vuoden unelma, kymmenet sähköpostit, ulkomaanmatka, täydellisesti koulutustustani, harrastuksiani ja tulevaisuuden suunnitelmiani vastaava vapaaehtoistyöpaikka, lukuisat hyviksi ja kattaviksi kehutut kirjalliset hakemukset, kielikoe ja muu vaivannäkö yhteen puuttuvaan rekisteröintikoodiin? Koodi oli voimassa viime vuoden loppuun ja uusi koodi myönnetään ilman muuta. Tuntuu uskomattomalta. Jos nämä suunnitelmat kariutuvat, teen uusia. Ensi vuoden on oltava välivuosi, jonnekin on päästävä. Onneksi teen yleensä uuden suunnitelman muutamassa minuutissa. Nytkin se taitaa jo olla takataskussa. Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Vihaan tekniikkaa!

Olen palannut Japanista kotiin, kuvareportaasi jatkunee ennen pitkää. Kotiinpaluun kunniaksi syksyllä ostettu Nokian E72 lakkasi tänä iltana toimimasta puhelimena - puheluiden soittaminen ja vastaanottaminen ei toimi. Great! Täytyy selvittää, miten puhelimen puhe- ja suurennusohjelma siirretään talteen ja kuka sen kustannukset maksaa, kun vien puhelimeni huoltoon. Tietokonekin hylkii taas kodin langatonta verkkoa ja valokuvien esikatseluun käyttämäni ohjelma lakkasi ymmärtämästä .jpg-muotoisia kuvia. Mitähän vielä? Onneksi järjestöpuuhat jatkuvat entistä mielenkiintoisempina, luennolla koin olevani ihan kivasti kärryillä ja muuttopuuhatkin alkavat käynnistyä, kun futonille löytyikin yllättäen ostajia ja äiti ilmoitti voivansa viedä autolastillisen tavaraa Keski-Suomeen kahden viikon kuluttua. Elämä voittaa sittenkin?

Tokio I

1. Iltahämärä Minowassa.
2. Futonit viikattuna, Andon Ryokan, Minowa. Suosittelen!
3. Pyhää savua buddhalaistemppelin ulkopuolella, Asakusa.
4. Huonon onnen ennunstukset saattoi jättää matkan varrelle, Asakusa.
5. Buddhalainen temppeli, Asakusa.

Mummola.

Olin viikonloppuna mummolassa.
Mummi kertoi ompelutarvikkeista, rasioista ja asioista.
Nukun vaaleanpunaisen täkin kanssa valkoisissa ja vaaleanpunaisissa lakanoissa mummin vanhassa vaaleanpunaisessa yöpaidassa.
Ruokapöytään katetaan Gardeniaa.
Pöytäliina on milloin kenenkin tädin ompelema, ne ovat olleet pöydässä niin kauan kuin muistan.

Kirpputorilta.

Löytöjä Perholandin kirpputorilta.
Jack&Jonesin miesten mukakelsi.
Italialaisen merkin naisten mukakelsi.
Kolme lastenkirjaa.
Pöytäliina, kahdet verhot, tyynynpäällinen.
Ja se kaikista ihanin, pappaneuletakki, made in USSR.
Yht. 12,50e.

I love Perholand!

Balalaikasta ei tietoa, mutta lanta kyllä tuoksahti.
Geokätköjä.
Kirpputori, löydöistä lisää myöhemmin.
Luontoa ja rauhaa.
Naapurin haukkuvat koirat.
Traktoreita kylätiellä.
Uusi ystävä U., mutkatonta oloa.
Naurettavan halpaa eloa ja oloa.

I love Perholand!

Artek - Clothes Tree. Kuva googlesta.

Surffasin netissä Artekin lehtitelineen perässä ja löysin lapsuuteni naulakon.
Muistan, että siitä ei kukaan oikein pitänyt, sillä se oli kiikkerä ja liian täyteen ahdettuna vaatteet varisivat kuin puun oksilta.
Olin yllättynyt, kun kyseessä oli design-esine, uuden hinta yli 700 euroa.

Soitin kolme puhelua.
Äiti: "Ei se meillä ole, viimeksi näin isälläsi."
Isä: "Ei mitään hajua, olisko me poltettu se takassa?"
Isän vaimo: "Olisko mennyt muutossa kaatopaikalle?"

Voitte kuvitella hysteerisen, epäuskoisen naurun määrää, kun kerroin, että lauantai-illan hetket takan ääressä ovat olleet melko arvokkaita.

Elän toivossa, että sukellus autotalliin ja varastoon toisi tulosta.