VVA.

Muuton tuoksinassa ihka uusi lempipipo katosi, tavarat saatiin varastoihin ja minusta tuli asunnoton toistaiseksi. Tuntuu oudolta ja erikoiselta, hämmentyneeltä ja ehkä vähän ankealta ja epämukavaltakin. Onneksi ylenpalttinen epätietoisuus jatkuu enää alle kaksi kuukautta, sitten selviää, missä ensi talveni vietän ja se, mistä päin seuraava koti mahdollisesti löytyy.

Sylin tarve.

Yksi blogikirjoitus ja ystävän maininta halitarpeisesta lapsestaan. Ei siihen muuta tarvittu, että syli-ikävissäni tirautin pienet itkut. Astioita laatikkoon pakatessani jäin miettimään asiaa tarkemminkin. Lapsuudenkodissa halattiin päivittäin, lukioaikana ystävien kanssa halattiin ja hierottiin hartioita. Tampereen ystävien kanssa halataan myös, ainakin silloin tällöin. Mutta nykyinen ystäväpiiri ei ole halailevaa sorttia. Tai ehkä onkin, mutta halaaminen ei vain ole luonteva osa arkea, kun nähdään monen tunnin ajan päivittäin. Yksi tuttu diakoni käy työnsä puolesta silittämässä vanhuksia laitoksissa, mutta minä mietni sitä, kuka silittäisi yksin asuvaa, yksin elävää opiskelijaa? Koskettaminen on hyväksyntää ja välittämistä, turvallisuutta ja huolenpitoa. Ei liene sattumaa, että esimerkiksi Intian daliteja, kastittomia, on kutsuttu myös koskemattomiksi. Ilman kosketusta koen oloni jotenkin irralliseksi, ei niinkään vapaaksi ja irralliseksi, vaan ulkopuoliseksi ja irralliseksi.

Lähtö lähenee.

Anteeksi pitkä hiljaisuus. P soitti tänään kertoakseen Islannista ja kysyi, miltä tyhjä koti tuntuu. Sanoin, että aika aikaansa kutakin ja nyt tuntuu hyvältä lähteä. Tänään vietiin toinen muuttokuorma ja jäljellä on enää vain sälää, jonka lajitteluun, varastointiin ja pois lahjoittamiseen on aikaa viikko. Neljän naisen voimin puolikkaan kaksion verran tavaraa muutettiin naapurikaupungin varastoon kolmessa tunnissa ja viidessätoista minuutissa. Miehiäkin piti tulla, mutta kummisedän lapsenlapsi kuuluu niihin pääsiäisviikolla hukkuneisiin ja M sai kevätflunssan. Hyvin hoitui näilläkin voimin. Viikon retkeilen vielä kotona, sitten kaksi viikkoa ystävien kodeissa ja sitten tuhoan ilmastoa Euroopassa. Ensimmäinen yösija on varattu Kööpenhaminasta, seuraavat järjestynevät ystävien luota Manner-Tanskasta, sitten suuntaan viikoksi Islantiin ja sieltä Kööpenhaminen kautta Ruotsiin. Tuntuu hyvältä pakata rinkat ja matkustaa kevyesti ja pahalta käytännön järjestelyiden hankaluus, kun tavaroiden pakkaamisen pitää olla suunnitelmallista, jotta ne saa kesän taitekohdissa simppelisti mukaansa seuraavalle etapille.

Toisella puolella palloa.

Puisto Tokiossa

Vasta parin viime päivän aikana olen havahtunut ajattelemaan, ettei ole niin kovin montaa viikkoa siitä, kun palasin Japanista, jossa nyt on täysi kaaos päällä. Uutismylläkänkin aikana olen halunnut tuudittautua ystäväni paikan päältä kirjoittamiin Facebook-päivityksiin, jotka varsinkin aluksi antoivat huomattavan valoisan kuvan tilanteesta Tokiossa. Viime päivinä ystäväni on kuitenkin vaikuttanut huolestuneemmalta ja onkin nyt lähdössä takaisin Suomeen. Toivon kovasti, että Japani pääsee jaloilleen ja A. voisi vielä palata ennen vaihtovuotensa loppua. Nyt on kuitenkin tärkeintä olla kädet ristissä, että hän saa lipun johonkin kulkuneuvoon, jolla pääsee lentokentälle. Tavallisesti parissa tunnissa taittuvaan matkaan hän on nyt varannut yli vuorokauden. Ajatukseni ovat Japanissa.

VK 600:3

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Erään kirjeen tarina.

Apteekintäti N meni vaihtoon Pariisiin kevätlukukaudeksi ja suurimmaksi haasteeksi itse opintojen ohella on osoittautunut postin kulku. Pariisissa kusti polkee vain, jos siltä tuntuu ja tähän mennessä ystävänpäiväkortin höysteenä ollut salmiakkisuklaalevy on joutunut parempiin suihin (liekö osanneet arvostaa levyä haukattuaan?) samoin kuin graduahdistukseen lähetetty karamellilähetys. Yksi isompi paketti löysi tiensä perille koko taloyhtiön yhteisen (!) postilaatikon kautta, mutta jännittävin tarina lienee kuitenkin ollut kuvan kirjeellä. Sen matka alkoi 21.1. Tokiosta, jossa kirjoitin kuoreen palautusosoitteeksi oman kotiosoitteeni Suomessa, sillä "eihän sitä nyt palauttaa kannata, kun en kuitenkaan ole täällä Japanissa enää". No, kirjettä ei koskaan kuulunut, mutta

tättädää! avattu kirjekuori, jossa oli kortti ja Totoro-kangasnenäliina tallella.

Lähdin ostamaan vaelluskenkiä.

Tretorn Ocean Race Low

Vaelluskengät on olleet ostoslistalla jo useamman vuoden.
Nyt, kun kesästä 4-5 viikkoa kuluu Pohjois-Irlannin rannikolla ja haaveilen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta kesällä 2012, asia alkaa olla ajankohtainen.
Retkiaitasta sain niin huonoa ja ylimielistä palvelua, ettei tarvitse asioida uudestaan.
Partioaitassa palvelu oli parempaa, aivan täydellisiä kenkiä en vielä löytänyt.
Paitsi nämä.
Eivät tosin sovellu vaeltamiseen.

Asiat suttaantuu!

Montmartre, Pariisi, marraskuu 2010.

Jahka vielä vähän varmistelen, niin kerron teille lisää. Näyttää siltä, että unelmista ainakin osa toteutuu ja muutan osaksi kesää Pohjois-Irlantiin. I-ha-naa!