Lähdin ostamaan vaelluskenkiä.

Tretorn Ocean Race Low

Vaelluskengät on olleet ostoslistalla jo useamman vuoden.
Nyt, kun kesästä 4-5 viikkoa kuluu Pohjois-Irlannin rannikolla ja haaveilen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta kesällä 2012, asia alkaa olla ajankohtainen.
Retkiaitasta sain niin huonoa ja ylimielistä palvelua, ettei tarvitse asioida uudestaan.
Partioaitassa palvelu oli parempaa, aivan täydellisiä kenkiä en vielä löytänyt.
Paitsi nämä.
Eivät tosin sovellu vaeltamiseen.

Asiat suttaantuu!

Montmartre, Pariisi, marraskuu 2010.

Jahka vielä vähän varmistelen, niin kerron teille lisää. Näyttää siltä, että unelmista ainakin osa toteutuu ja muutan osaksi kesää Pohjois-Irlantiin. I-ha-naa!

"I don't do that kind of favours."

Kahvila Keitaan aamiaisbrunssi pakkasaamuna.

Matkailin eilen junalla Tampereelle, kun konduktööri poikkeuksellisesti tuli tarkastamaan lippuja jo Pasilan jälkeen. Konduktöörin tarkastaessa lippuani paikalle tuli nuori ulkomaalainen mies, jolla ooli käsissään osiksi purettu kännykkä. Nuori mies oli selvästi hädissään ja hermostunut, kysyi konduktööriltä puhuisiko tämä englantia ja konduktöörin myönnettyä puhuvansa vähän tämä alkoi selittää nopeahkolla englannilla asiaansa. Konduktööri tuumasi suomeksi, että asia meni liian monimutkaiseksi ja kyseli, onko pojalla matkalippua. Koska matkalaisen ongelmassa ei ilmiselvästikään ollut kyse matkalipusta, sanoin konduktöörille voivani selvittää asian ja tämä jatkoi matkaansa. Kävi ilmi, että nuori mies, joka sittemmin paljastui välivuottaan viettäväksi hädin tuskin täysi-ikäiseksi irlantilaiseksi, oli menossa Ryanairin lennolle Osloon ja seuraavana päivänä edelleen Dublinin kautta kotiin. Hän oli kuitenkin junassa tajunnut, ettei tulisi ehtimään Tampereelta Pirkkalaan ajavaan lentokenttäbussiin eikä hänellä ollut rahaa taksiin. Poika tahtoi soittaa kotiin, jotta vanhemmat siirtäisivät rahaa hänen tililleen, mutta kännykästä oli akku loppunut ja laturikin oli kadonnut. Pojalla oli alkanut paniikki iskeä, joten hän oli purkanut puhelimensa osiin ja irrottanut SIM-korttinsa, jotta voisi lainata jonkun toisen puhelinta ja soittaa omalla SIM-kortilla kotiin eikä puhelimen lainaajalle koituisi kustannuksia. Hän oli kääntynyt vieressään istuvan matkustajan puoleen ja kysynyt, onnistuisiko puhelimen lainaaminen, mihin tämä suomalainen idioottijuntti oli vastannut: "I don't really do that kind of favours." Minkä jälkeen poika oli sitten itkun partaalla lähtenyt etsimään apua, "a Finn that would do that kind of favours". Lainasin pojalle puhelinta, hän sai parissa minuutissa kiinni kotipuolesta ihmisen, joka siirsi rahaa ja sovimme, että haen pojan ennen Tampereen asemalle saapumista ja saatan hänet pankkiautomaatin kautta taksiin. Jututin poikaa viimeisen puolituntisen matkastamme, oli ollut European Youth Parliamentin Suomen kansallisessa istunnossa osallistumassa ja sitä ennen Interraililla, yhteensä viisi viikkoa pois kotoa. Ikikiitollinen poika halasi taksiin mennessään ja lupasi lähettää sähköpostia kotiin päästyään. Toisinaan suomalaisia saa hävetä niin paljon. Neuroottisesti puhelinvarkaita pelkäävä henkilö ei varmaan ajatellut ihan loppuun asti - eihän liikkuvasta junasta voi pötkiä pakoon! Erityisen paljon hävettää, kun itse on aina saanut apua etenkin Irlannissa, jossa lentokenttäpoika jäi tunniksi ylitöihin saattaakseen minut bussiin keskellä yötä kaatosateessa, vaikka vakuutinkin pärjääväni myös yksin.

Muuttomietteitä.

Viime aikoina olen kanavoinut muuttomietteitä suoraan toimintaan. Ruokonnut kaappeja useaan otteeseen, laittanut tavaroita kaupaksi facebookiin ja iloinnut jokaisesta minulle tarpeettomasta tavarasta, joka poistuu kotini ovesta. Välillä mieleen hiipii huoli huomisesta ja tuumailuja tulevasta: mihin vien vaatteeni ja kesätöissä tarvittavat materiaalit niin, että voin reissusta palattuani pakata työkamppeet näppärästi ja ulkomaille mennessäni ottaa mukaan vain tarpeelliset? jaksanko majailla kavereiden nurkissa kolmatta viikkoa, onko rahaa mennä hostelliin? entä jos kukaan ei haluakaan majoittaa minua nurkkiinsa?

Ja sitten kuitenkin - kyllä kaikki varmasti selviää.

Tee-se-itse-varavuode.

Muuton lähestyessä: myy 140-senttinen futon.

Moppaa ja nauti tyhjyydestä.

Tee varavuode,
tarvitset:
itsestään ilmalla täyttyvän retkipatjan (leveys 55cm)
pari vieraskäyttöön tarkoitettua ohuehkoa täkkiä
lakanat, tyynyt ja muut tavalliset tarpeet

Voila!

Lähtisin heti, jos voisin.

Kotka.

Tänään oli ekomatkailuilta. Kuulin Santiago de Compostelasta. Sain vahvistusta reittiaavistuksilleni Euroopan raiteille. Näin kuvia Kuusamosta. Kurkistin Ahvenanmaan pyöräretkelle. Myisin kaiken ja lähtisi, jos voisin. On odotettava kesää, toukokuusta lähtien olen asunnoton. Mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus.

Elämä on rästiessee.

Nikko, Japani

Teki mieleni kirjoittaa, että elämä on deadline, mutta se kuulosti liian julmalta. Taistelen rästitöiden viidakossa ja taisteluni aikana tämän hetken töistä tulee uusia rästitöitä. Loputon suo! Huomisen tentin jälkeen ensimmäisen maisteritutkinnon pääaineopinnoista puuttuu enää kaksi kurssia, sivuaineopinnoista toki enemmän. Loppusuora häämöttää silti. Toisen yliopiston opinnot etenevät etanan lailla.

De-possessing.

Matkalaukun purkukatastrofi yhdistettynä pistekirjojen säilytyskriisiin.

Vanha englantilainen mainostaulu irtoaisi kuudella eurolla,
jos teillä on tarvis! (32*47cm)

Ystävää nauratti muuton lähestyessä syttynyt vimmani hankkiutua eroon tavarasta. Kaikesta tavarasta. Sanoi, että tästä voisi kehitellä de-possessing-aatesuuntaa. En sanonut, että sellainen taitaa olla jo olemassa. Totta on se, että tavaran karsimiseen jää koukkuun. Luontaisesti olen mukavuudenhaluinen hamsteri, en pidä siivoamisesta. Luen sisustuslehtiä, joissa on kauniita ja avaria loft-asuntoja ja mietin, miksi minulla on paperipino toisensa kyljessä. No, nyt on kaikki kaupan. Tai ainakin melkein kaikki.

Fillarilla!

Mikko esitteli pari päivää sitten taittamaansa fillarikatalogia. Hyvältä näyttää! Myin oman pyöräni pari vuotta takaperin, koska jokseenkin sokea nainen, jolla on ainainen hoppu, olisi kyllä liikkuva liikennekatastrofi. Kaipaan pyöräilyä, elän toivossa että joskus löydän miehen, joka ajaa mun kanssa tandemilla maailman ympäri. Sillä välin keskityn haikailemaan fillareita, jotka esim. Tokiossa oli paljon kuumottavamman näköisiä kuin Suomessa ikinä.

Ihmettelen tässä.

Ystävien perheessä on yllättäen niin suuri suru, ettei sitä voi käsittää.
Hyvä Jumala, olen huoahtanut ja pohtinut hyvää Jumalaa.
Mitä on johdatus?
Elämä tuntuu niin pieneltä.