"I don't do that kind of favours."

Kahvila Keitaan aamiaisbrunssi pakkasaamuna.

Matkailin eilen junalla Tampereelle, kun konduktööri poikkeuksellisesti tuli tarkastamaan lippuja jo Pasilan jälkeen. Konduktöörin tarkastaessa lippuani paikalle tuli nuori ulkomaalainen mies, jolla ooli käsissään osiksi purettu kännykkä. Nuori mies oli selvästi hädissään ja hermostunut, kysyi konduktööriltä puhuisiko tämä englantia ja konduktöörin myönnettyä puhuvansa vähän tämä alkoi selittää nopeahkolla englannilla asiaansa. Konduktööri tuumasi suomeksi, että asia meni liian monimutkaiseksi ja kyseli, onko pojalla matkalippua. Koska matkalaisen ongelmassa ei ilmiselvästikään ollut kyse matkalipusta, sanoin konduktöörille voivani selvittää asian ja tämä jatkoi matkaansa. Kävi ilmi, että nuori mies, joka sittemmin paljastui välivuottaan viettäväksi hädin tuskin täysi-ikäiseksi irlantilaiseksi, oli menossa Ryanairin lennolle Osloon ja seuraavana päivänä edelleen Dublinin kautta kotiin. Hän oli kuitenkin junassa tajunnut, ettei tulisi ehtimään Tampereelta Pirkkalaan ajavaan lentokenttäbussiin eikä hänellä ollut rahaa taksiin. Poika tahtoi soittaa kotiin, jotta vanhemmat siirtäisivät rahaa hänen tililleen, mutta kännykästä oli akku loppunut ja laturikin oli kadonnut. Pojalla oli alkanut paniikki iskeä, joten hän oli purkanut puhelimensa osiin ja irrottanut SIM-korttinsa, jotta voisi lainata jonkun toisen puhelinta ja soittaa omalla SIM-kortilla kotiin eikä puhelimen lainaajalle koituisi kustannuksia. Hän oli kääntynyt vieressään istuvan matkustajan puoleen ja kysynyt, onnistuisiko puhelimen lainaaminen, mihin tämä suomalainen idioottijuntti oli vastannut: "I don't really do that kind of favours." Minkä jälkeen poika oli sitten itkun partaalla lähtenyt etsimään apua, "a Finn that would do that kind of favours". Lainasin pojalle puhelinta, hän sai parissa minuutissa kiinni kotipuolesta ihmisen, joka siirsi rahaa ja sovimme, että haen pojan ennen Tampereen asemalle saapumista ja saatan hänet pankkiautomaatin kautta taksiin. Jututin poikaa viimeisen puolituntisen matkastamme, oli ollut European Youth Parliamentin Suomen kansallisessa istunnossa osallistumassa ja sitä ennen Interraililla, yhteensä viisi viikkoa pois kotoa. Ikikiitollinen poika halasi taksiin mennessään ja lupasi lähettää sähköpostia kotiin päästyään. Toisinaan suomalaisia saa hävetä niin paljon. Neuroottisesti puhelinvarkaita pelkäävä henkilö ei varmaan ajatellut ihan loppuun asti - eihän liikkuvasta junasta voi pötkiä pakoon! Erityisen paljon hävettää, kun itse on aina saanut apua etenkin Irlannissa, jossa lentokenttäpoika jäi tunniksi ylitöihin saattaakseen minut bussiin keskellä yötä kaatosateessa, vaikka vakuutinkin pärjääväni myös yksin.