Yksi blogikirjoitus ja ystävän maininta halitarpeisesta lapsestaan. Ei siihen muuta tarvittu, että syli-ikävissäni tirautin pienet itkut. Astioita laatikkoon pakatessani jäin miettimään asiaa tarkemminkin. Lapsuudenkodissa halattiin päivittäin, lukioaikana ystävien kanssa halattiin ja hierottiin hartioita. Tampereen ystävien kanssa halataan myös, ainakin silloin tällöin. Mutta nykyinen ystäväpiiri ei ole halailevaa sorttia. Tai ehkä onkin, mutta halaaminen ei vain ole luonteva osa arkea, kun nähdään monen tunnin ajan päivittäin. Yksi tuttu diakoni käy työnsä puolesta silittämässä vanhuksia laitoksissa, mutta minä mietni sitä, kuka silittäisi yksin asuvaa, yksin elävää opiskelijaa? Koskettaminen on hyväksyntää ja välittämistä, turvallisuutta ja huolenpitoa. Ei liene sattumaa, että esimerkiksi Intian daliteja, kastittomia, on kutsuttu myös koskemattomiksi. Ilman kosketusta koen oloni jotenkin irralliseksi, ei niinkään vapaaksi ja irralliseksi, vaan ulkopuoliseksi ja irralliseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti